Miltä sydämen pysähtyminen tuntuu?

Sinä päivänä oli lämmintä. Töissä oli ollut tavanomainen kiire lomien päätyttyä. Työpäivän jälkeen nopea päivällinen ja lähtö Murmelin jalkapallotreeneihin. Olo oli hieman raskas ja sydän löi kovin, mutta eihän se nyt ei sinänsä siinä vaiheessa kiireistä viikkoa ihme ollutkaan.

Vihdoin istutaan iltapalapöydässä ja ollaan siinä vaiheessa päivää, että voi huokaista. Istumme koko perheen voimin saman pöydän äärellä, kun yht’äkkiä tulee täysi hiljaisuus. Se on niin totaalinen, etten ole ikinä aiemmin vastaavaa kokenut, enkä koskaan sen jälkeenkään. Kuulen siis ympäröivät äänet, mutta en kohinaa. Sydämeni kohina on lakannut.

Tajuan tilanteen hyvin nopeasti. Koitan ensin pulssia ranteesta. Sitten siirryn kaulalle (tutut tietävät, että sieltä sen minulla näkee ilman koittamattakin). Ei vieläkään. Siinä vaiheessa mieleeni hiipii jo ajatus, josko se sydän ei käynnistykään enää koskaan. Ehdinkö sanoa edes hyvästejä?

Pyydän miestäni soittamaan ambulanssin, koska sydämeni on pysähtynyt. Mies katsoo epäuskoisena ja kysyy olenko tosissani. Samalla alan takoa rintaani kovaa nyrkillä – kuin itselleni ensiapua antaakseni.

Samassa iskee heikotus. Tunnen, kuinka lähden kaatumaan oikealle ja tajuntani hämärtyy. Tajunnan rajamailta tunnen valtavan paineen tunnun rinnassani, joka jatkuu lämpimän kohahduksen omaisesti päähän. Noin 10 sekuntia. Se tuntuu ikuiselta, mutta silti niin ohikiitävältä. Sydämeni jälleen sykähtää käyntiin itsestään.

Mies puhuu tässä vaiheessa jo hätäkeskuksen kanssa. Sykkeeni on todella korkea ja epätasainen. Olo on huono, mutta olen sentään elossa. Perheeni tajuaa tilanteen vakavuuden ja lapset ovat aivan yhtä lamaantuneita kuin minäkin.

Ambulanssilla tuntuu kestävän ikuisuuden. Koska sydämensyke tuntuu heittävän entistä sekaisemmaksi (kahta perättäistä pumppausta ei tullut enää kertaakaan), pyydän miestäni soittamaan häkeen vielä toisen kerran. Apu on kuulemma lähellä, mutta tuskin on kova hätä, kun en koe kipua.

Kovaa kipua en muista tunteneeni missään vaiheessa. Vielä sairaalassakaan minulla ei ollut valtavia kipuja, mutta leposykkeen ollessa 160 ja rytmin epätasainen olo ei ollut kovin mairitteleva.

Sydänkäyrien ja lyhyiden tutkimusten jälkeen elämäänsä kyllästyneen oloinen mieslääkäri tulee toteamaan, että olen kunnossa. Vähän on tainnut töihin paluu ottaa koville, että stressiperäisestä sydämentykytyksestä kärsin.

En suostu uskomaan diagnoosia. Kerron, etten ole ikinä kokenut vastaavaa enkä suostu uskomaan, että stressi tällaista aiheuttaa. Haastan ajatuksella, että voiko 7 vuoden takaisella verisuonitukoksella olla jotain tekemistä asian kanssa. Lääkäri katsoo minua epäuskoisena, mutta lupaa lukaista paperini vielä uudelleen.

Kuulen taas tutut sanat: ”Sinun sairashistoriallasi on parempi, että katsotaan vielä varjokuvaus”. Itse kuvauksesta en juurikaan muista, mutta hyvin se lääkäri löydöksen peitteli tutkimustilanteessa.

Aika pian saankin ison saattueen ihmsiä ympärilleni. Samainen lääkäri aloittaa sanoilla: ”Olen todella pahoillani. Sinulla on keuhkoembolia (keuhkoveritulppa). Saat elinikäisen antiagulaatiohoidon (verenohennuslääkitys).” Seurue on kovin pahoittelevan näköinen, mutta minut valtaa helpotus. Sydämen pysähdykseen oli hoidettava syy.

Napapiikit eli hepariinipistokset aloitetaan välittömästi ja olen hetken liikkumiskiellossa. Sykkeeni ei ota silti tasoittuakseen ja saan siihen beetasalpaajaa sekä yöksi monitorit sydäntäni seuraamaan.

Aamulla sairaalassa ensimmäinen ajatukseni on: nyt on viimeistään lopetettava jossittelu elämä – alan yrittäjäksi, niinkuin olen jo pitkään haaveillut. Siitä postaan joskus toiste.

Tapahtumasta on kulunut melkein päivälleen kolme vuotta. Esa Miettinen joskus Twitterissä kertoi juhlivansa eloonjäämisvuosiaan. Minusta ei lainkaan pöllimpi idea. Tämän tiimoilta itselläni on oikeastaan juhlavuosi – ensimmäisestä eloonjäämispäivästäni tuli tänä vuonna kuluneeksi 10 vuotta. Senkin tarinan lupaan postailla joku päivä.

Hyvää toista eloonjäämispäivää mulle!